tiistai 21. helmikuuta 2017

Kun aika juoksee

Elämä täällä on ollut viime aikoina melko hektistä, joten blogin päivittäminen on jäänyt. Kun on ollut hetki omaa aikaa, on tehnyt mieli nauttia vain hiljaisuudesta tai nukkua. Hiljaisuutta joutuu välillä etsimään, mutta onneksi on mangrove, johon voi paeta melua. Vaikka välillä meno on ollut hetkittäin viime aikoina liian hektistä minulle, olen nauttinut täysin miltei joka hetkestä ja aika on kulunut vauhdilla. 

Arkena aamupäivä olemme touhunneet kanalan mutaseinien parissa ja iltapäivät olemme maalanneet koulua tai tehneet töitä puutarhassa. Toissa viikonloppu alkoi tavallaan jo perjantaina, kun vierailimme yhden paikallisen vapaaehtoisen äidin luona. Meitä vastassa oli niin iloinen ja nauravainen emäntä sekä kaunis koti. Ja voi että, mitkä ruuat meitä odottikaan siellä. Kanaa, riisiä, chapateja eli 'kovia' lettuja ja mangoa. Ainoastaan ruokaillessa teki pahaa, kun kastikkeessa oli kaikki osat kanasta, myös jalat varpaineen. Minun lautaselle eksyneet kanan palat päätyivät lopulta kaikessa hiljaisuudessa lattialla olevalle luulautaselle, josta kissa kävi hakemassa syömättä jättämäni kanat. Vierailu oli kaiken kaikkiaan todella mukava. Tuntui vähän siltä kuin olisi mennyt käymään omilla vanhemmilla. Ainakin maha oli yhtä täynnä ja mukaan viemiset olivat yhtä isot kuin kotoa lähtiessä. Vierailun päätteksi kävimme tutustumassa paikalliseen kouluun. Rehtori ei vaikuttanut innostuneelta käynnistämme ja hän ei juuri kertonut mitään koulusta, joten käynti jäi melko pintapuoliseksi. Tämä vierailu oli ensimmäinen, jolloin meitä ei toivotettu monta kertaa tervetulleiksi.



Saatiin muutama hedelmä mukaan.
Toissa viikon lauantain vietimme shoppaillen Ukundassa. En ostanut juuri mitään, koska kaikissa kaupoissa myydään lähinnä afrikkalaisia kankaita ja mekkoja. Shoppailupäivä oli kuitenkin mukava, koska kerrankin oli aikaa kierrellä kauppoja rauhassa ja ihmetellä näkemäänsä. Sunnuntaina kävimme Chale Islandilla. Matkustimme sinne pikipikeillä eli moottoripyörillä, koska matka oli lyhyt. Saarelle kävelimme meren pohjaa pitkin. Koska vesi oli matalalla, pääsimme mutakylpyyn Intian valtameren pohjaan. Ja ennen kylpyä olimme mutasotaa ja oli mahtavaa kun pystyi heittäytymään täysillä mukaan eikä tarvinut huolehtia mistään. Mutakylvyn jälkeen vuorossa oli snorklaus, mutta snorkalatessa ei juuri ollut mitään nähtävää. Kävelimme pois saarelta veden noustessa takaisin. Vastarannalla söimme hedelmäpitoisen lounaan ja lähdimme kylään katsomaan ystäviemme jalkapallomatsia, joka oli maan tapaan reippaan tunnin myöhässä.





Viime viikko kului erityisen nopeasti. Työt ovat tuntuneet mukavalta ja olemme saaneet apua kivasti paikallisilta nuorilta. Ja välillä töiden lomassa on ollut aikaa myös riehumiselle mutasodan merkeissä. Täällä on niin ihanaa se, ettei mikään ole liian vakavaa, ja voi huoletta olla välillä lapsekas. Viime viikko oli erityinen nousuveden takia, sillä ensimmäistä kertaa olemme nähneet mangrovessa vettä ja päässeet uimaan mangroveen. Siksi otimmekin viime viikolla ilon irti ja vietimme illat mangrovessa pelaten lentopalloa jalkapalolla, nauttien auringon laskuista ja uiden mangrovessa. Viikon päätteksi matkustimme Nairobiin, jossa vietimme viikonlopun. Kirjoitan myöhemmin tällä viikolla tekstin erikseen tästä reissusta, joten ei nyt enempää Nairobista.




Kaiken kaikkiaan ollut niin mukavaa täällä. Ja on ollut mahtavaa huomata, että olen omaksunut jo monta paikallista tapaa. Sen sijaan, että suihkuveden hakeminen kaivosta turhauttaisi niin kuin alussa, nautin siitä, että joudun tekemään töitä suihkun eteen. Ja veden kanto on helpottunut, kun on alkanut kantaa ämpäriä pään päällä. En myöskään enää jätä pyykkämättä, jos narulla ei ole tilaa vaan laitan pyykit kuivumaan maahan niin kuin täällä on tapana. Ja ilman lamppua liikkuminen pimeässä sujuu jo hyvin. Ja olen hiljalleen myös siedättynyt pahoille hajuille, melulle ja yltiösosiaaliselle elämälle. Toivottavasti vielä Suomessa jaksaa olla yhtä sosiaalinen. Tavallaan pelottaa Suomeen paluussa se, että miten kokee oman vanhan elämän ja tuleeko aluksi yksinäinen olo, kun on tottunut että seuraa on koko ajan. Mutta onneksi itsekin voi vaikuttaa paljon siihen, kuinka aktiivisen elämän haluaa ja miten taas sopeutuu elämään Suomessa. Odotan jo kovasti Suomeen paluuta, mutta en niin paljon, ettenkö osaisi nauttia täällä olostani loppuun asti!





Tämä päivitys oli nyt vähän pikainen, mutta koitan panostaa seuraavaan päivitykseen vähän enemmän.


<3: Ansku

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Heihei tammikuu!

Tammikuut ovat minulle monesti uusia mahdollisuuksia aloittaa alusta joidenkin asioiden suhteen. Tämä reissu on tuntunut uudenlaiselta alulta monessa suhteessa. Ensinnäkin olen vihdoin tekemässä sitä, mistä olen kauan haaveillut. Kun rohkenin lähteä toteuttamaan tätä unelmaa, voin jatkaa samalla linjalla myös palattuani Suomeen ja alkaa toteuttamaan myös muita unelmiani. Tuntuu myös, etten palaa täältä enää samana täysin samana Anskuna, jona lähdin reissuun. Jotkut asenteet ja ajattelumallit ovat muuttuneet matkan varrella ja lähinnä vain hyvällä tavalla. Toivon, että tämän kokemuksen jälkeen en palaa täysin samoille raitelle, joilla olin Suomesta lähtiessäni. Ja en edes voisi palata samoille raiteille, sillä täällä olen ymmärtänyt myös, mitä todella haluan omalta elämältäni. Sanonta ”matkailu avartaa” kuulostaa kliseseltä, mutta niin se vain taitaa olla. Kun näkee puhuttelevia asioita, on vaikea palata takaisin täysin samanlaisena.


Aika täällä on kulunut nopeasti ja olen nauttinut täällä olostani, vaikka kulttuurishokki vei täällä aikansa minun kohdallani. Elämä täällä on ollut melko stressitöntä, etenkin kun työkuviot selvisivät viime kuun lopulla. Ainoat stressin aiheet ovat itseaiheutettuja. Välillä on vaikea unohtaa se sisälläni asuva aikataujen ja ruutinien orja, jolle on vaikeaa elää polepole-tahdissa eli rauhallisesti. Tai se perfektionisti, joka haluaisi, että koulua maalatessa käytettäisiin teippejä ja suojattaisiin lattia. Tai se bakteerikammoinen, jolle tekee välillä pahaa juoda vain vedellä pestyistä kupeista. Mutta kun unohtaa nämä piirteet itsestään ja rentoutuu, niin saa viettää melko stressitöntä elämää. Siinä on vielä opeteltavaa loppu ajalle.


Tammikuun aikana saimme paljon aikaa töiden suhteen, koska meitä aluksi oli monta. Silti tuntuu, että kaikki projektit ovat vielä kesken ja se tuntuu turhauttavalta. Ehkä myös turhautumista on aiheuttanut se, että aluksi oli vaikeaa ymmärtää tekemäni työn merkitys. Tänne tullessani kuvittelin, että täällä jos missä kokee tekemänsä työnsä tärkeäksi. Alussa, kun maalasimme koulua ja meitä oli katsomassa sama määrä paikallisia nuoria miehiä, niin en kokenut työtä millään tavalla merkityksellisenä ja se turhautti. Hiljalleen kuitenkin paikallisten uteliasuus on hellittänyt ja itsekin on oppinut ymmärtämään tekemäni työn merkityksen. Olen ymmärtänyt esimerkiksi sen, että koulun maalaminen lisää koulun arvostettavuutta, maali lisää koulun kestävyyttä aikaa ja olosuhteita vastaan ja uudistuneet luokkahuoneet lisäävät oppilaiden motivaatioita. Joten hiljalleen on oppinut arvostamaan myös itse tekemäänsä työtä täällä.


Tammikuun lopulla vierailleesta koti-ikävästä selvisin mukavien hetkien ja uusien ystävien avulla. Vietimme tammikuun lopulla yhden yön paikallisella rannalla, koska se ilta oli yhden vapaaehtoisen viimeinen ilta täällä. Kokkasimme ja söimme rantahiekalla illallisen. Vietimme aikaa yhdessä ja nukuimme hiekalla tähtitaivas kattona ja meren kohina unilauluna. Ja yöllä, kun heräsin, näin komeimman tähden lennon koskaan. Ehkä se ei ollut tähti, sillä koko ranta valastui sen kirkkaudesta. Ja niinkuin lapsena, toivoin. Ja tuntui siinä kirkaudessa, että se toive tulee toteutumaan. Aamulla heräsimme kauniiseen auringon nousuun, joka kruunasi rannalla vietetyn yön.






Toinen loppukuun kohokohta oli rantapäivä muutamien paikallisten ystävien kanssa Diani Beachillä. Vietimme päivän ulkona, pelasimme, uimme ja pidimme hauskaa. Tämän päivän jälkeen minulle tuli vihdoin se fiilis, että seuraava kuukausi menee vauhdilla. Tajusin myös, että ei ole väliä missä olet, kunhan ympärilläsi on ihmisiä, joiden seurassa viihdyt. Se merkitsee enenmmän kuin aurinkoinen ja lämmin ympäristö, jotka toki lisäävät myös osaltaan paljonkin hyvinvointia.



Meitä vapaaehtoisia on täällä enää kaksi. Neljä muuta ovat yksitellen palanneet Suomeen. Oli ihan mahtavaa, että meitä oli aluksi iso ja mukava porukka työskentelemässä. Ja on myös mukavaa kokea tämä, että meitä suomalaisia on vähän, koska nyt on vielä helpompi tutustua paikallisiin.


Minulla ja toisella vapaaehtoisella Sannilla on tässä kuussa ainoana suunnitelmana käydä Nairobissa viikonloppureissulla. Muutoin olemme ajatelleet olla kylässä ja tutustua lähipaikkoihin. Minua on vähän kutkuttanut käydä myös Tansaniassa, joka on melko lähellä. Mutta koska matkustaminen on hidasta ja hikistä, niin en ole tehnyt vielä Tansania-kutinalle mitään. Ja toisaalta en tiedä, näkisikö siellä mitään uutta. Blogin suhteen minulla toiveena, että saisin tässä kuussa kirjoitettua postauksen ruuasta, kulttuurista ja perheistä täällä. Katsotaan, ehdinkö. Jos en, niin niistä voi onneksi kirjoittaa myös kotiin palattuakin. Koitan täältä aina päivitellä, kun ehdin ja kun on käytettävissä Wi-Fi.

Alla olevan videon on tehnyt siskoni ja toinen vapaaehtoinen Mika, joka on sanoittanut ja säestänyt videolla kuuluvan laulun yhdessä paikallisen vapaaehtoisen Kassimin kanssa, joka laulaa videolla. Toivottavasti pääsette näihin tunnelmiin täällä videon avulla! :)



Ensimmäinen loinen munineen poistettu jalastani. Hyi.

Life is good. 


Terkuin, Ansku

torstai 2. helmikuuta 2017

Vierailu Mkudurun koululla

Kävimme viime viikolla Mkudurun peruskoulussa, jossa opiskelee 275 oppilasta. Tämä vierailu jäi mieleeni jokaista yksityiskohtaa myöten, minkä vuoksi halusin kirjoittaa siitä oman päivityksen.


Mkudurun koulu on toisessa kylässä lähellä meidän kylää. Kouluun pääsee sellaista tietä pitkin, jota ei voi käyttää sadekaudella. Tai voi, mutta vain kävellen ilman kenkiä ja lahkeet korkealle käärittyinä. Osa koulusta on savimajaa. Savimajassa olevat luokkahuoneet ovat pimeitä. Lattiaa ei ole erikseen valettu, vaan lattia on maalattia. Tällä lattialla istuu pienessä sumpussa joka päivä liian monta lasta. Esimerkiksi eräässä luokassa on reipas 30 opiskelijaa ja yhteensä 4 pulpettia, joihin mahtuu istumaan noin 12 oppilasta.





Luokkatiloja ei ole tarpeeksi, joten 2-luokkalaiset ovat aamupäivän koulussa ja 3-luokkalaiset saapuvat keskipäivällä odottamaan vuoroaan. Hallituksen rahoittamana kouluun on rakennettu uusi kunnollinen rakennus, jossa ovat mm. esikoululaiset. Toinen rakennus on myös rakenteilla, mutta näihin rakennuksiin eivät kaikki oppilaat tule mahtumaan, joten osa joutuu edelleen opiskella savimajassa. Savimajassa, joka ei kestä sadekautta.




3-luokkalaiset odottelemassa vuoroaan iltapäivän tunneille.

Koululle ei tule lainkaan puhdasta vettä. Pihassa on kaivo, josta janoisimmat juovat suolaista vettä. Koululla ei ole rahaa ostaa opettajille kirjoja, joista he voisivat opettaa. Sen sijaan rehtori on joutunut kiertämään muita kyliä ja hakemaan lainaan heiltä kirjoja opetukseen. Pienten oppilaiden luokkakoot ovat isoja, mutta jostain syystä esimerkiksi viimeisellä eli kuudennella luokalla oli vain 15 oppilasta, joista vain 3 oli tyttöjä. Ikähaarukka tällä luokalla on 11–22-vuotta. Joku ei ole ehkä rahatilanteen takia pystynyt käymään koulua joka vuosi, joten peruskoulussa käynti on venynyt. Sitä en tiedä, miksi tyttöjä oli niin vähän viimeisellä luokalla, mutta jäin miettimään syitä siihen. En tiedä onko näin, mutta mietin voiko syynä olla myös raha tai esimerkiksi teiniraskaudet tai lapsiavioliitot.


Kysyimme kuudennen luokan lapsilta ja nuorilta mikä on heidän haaveammatti. Saimme vastauksiksi: opettaja, lääkäri ja pilotti. Kukaan ei sanonut mitään muuta ammattia. Joku paikallinen sanoi, että mahtavaa, että lapset jaksavat unelmoida. Minulle kuitenkin tuli mieleen, että kuinka paljon lasten kanssa puhutaan tulevaisuudesta realistisesti. Jotenkin tuntuu surulliselta, että koulussa hehkutetaan mm. näitä kolmea ammattia, johon ei ehkä moni tämän köyhän koulun lapsista ei tule valmistumaan.


Tällä viikolla kävimme koululla uudelleen. Sitä ennen kävimme ostamassa yhden vapaaehtoisen keräämillä lahjoitusrahoille kirjoja koululle sekä muutamia muita asioita opetuksen tueksi. Kun olimme kävelemässä koululle kirjojen kanssa, meitä vastaan tuli ensin poikia, jotka auttoivat kirjojen kantamisessa. Lähempänä koulua aloimme kuulla lasten laulua. Meitä vastaan tuli juoksujalkaa kaikki koulun lapset hymyssä suin. He lauloivat meille kenialaisen tervehdyslaulun ja taputtivat rytmiä käsillään. Kaikki halusivat tulla kättelemään meitä. Kun laulu oli lautettu, lapset lauloivat vielä kaksi muuta laulua ennen kuin saimme jakaa heille kirjat. Lapset olivat iloisia kirjoista, mutta riemukkaimmat huudot tulivat lasten suusta, kun heille annettiin jalkapallo. Oli ihana nähdä, että yksi jalkapallo voi saada niin ison joukon sekaisin.  








Vierailut tässä koulussa laittoivat minut miettimään Suomen kouluja ja järjestelmää. Koulut ovat hyvä kuntoisia ja koulussa käynti ruokineen on ilmaista. Meille kerrotaan yläasteella melko hyvin erilaiset vaihtoehdot jatkokoulutuksen suhteen korostamatta mitään ammattia erityisen paljon. Vaikka Suomessa on moneen kouluun liittyvässä asiassa vielä paljon kehitettävää, niin olen silti erittäin onnellinen järjestelmästämme. Olen täällä osannut olla omasta koulutuksesta kiitollisempi kuin koskaan. Olen 24 -vuotias ja minulla on ammatti, josta minulla on jo hieman työkokemusta ja Suomeen palatessani minua odottaa koulutustani ja toiveitani vastaava työ. Täällä moni ikäiseni on vielä lukiossa ja mitään varmuutta mahdollisista jatko-opinnoista ei ole. Ja se tekee minut kyllä surulliseksi ja tavallaan tuntuu väärältä, että on saanut itse niin paljon. Mutta tämänkin asian kanssa täytyy vain ajatella niin, että on tärkeää olla kiitollinen siitä, mitä on itse saanut. Ja auttaa täällä niillä resursseilla, joita itsellä on. Kaikkea ei voi muuttaa, mutta muutos alkaa pienestä teoista. Ja jokainen pystyy tekemään jotain pientä muiden hyväksi.

Terkuin, Ansku

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Onnellisia hetkiä rannalla

Viikko sitten sunnuntaina lähdimme iltapäivällä rannalle seitsemän tytön kanssa, jotka ovat noin 10–14-vuotiaita. Osa näistä tytöistä on Home Street Homen Trust-projektin tyttöjä. Nämä tytöt ovat vailla kummeja, jotka tukisivat heitä taloudellisesti turvaten heidän koulussa käynnin ja jonkin perustarpeen toteutumisen. Meidän mukana olivat näistä lapsista:

Rukia 11v
Rukia muutti vuosi sitten asumaan tätinsä perheeseen. Hänen isänsä menehtyi vuosia sitten onnettomuudessa työpaikalla ja äiti vuonna 2015 syöpään.

Rukia on iloinen ja nauravainen tyttö. Hän pitää koulussa käynnistä ja käy tällä hetkellä viidettä luokkaa Makongenin peruskoulussa. Hän tahtoisi tulevaisuudessa toimia itse opettajana. Vapaa-ajalla Rukia tykkää tanssia. Häntä pidetään lasten keskuudessa kylän taitavimpana tanssijana. Hän on voittanut kilpailujakin. Tanssimisen lisäksi hän tykkää lukea tarina-kirjoja.

Amina 14v
Amina muutti vuosi sitten asumaan tätinsä perheeseen. Hänen isänsä menehtyi vuosia sitten onnettomuudessa työpaikalla ja äiti vuonna 2015 syöpään.

Koulu on Aminalle tärkeää ja hän toivoo jatkuvasti saavansa kunnon kirjoitusvälineet ja kirjoja. Häntä kiinnostaa erityisesti tieteet. Hän haluaisi lukea lukion jälkeen lääkäriksi. Tällä hetkellä hän käy Makongenin peruskoulun viimeistä, eli kahdeksatta luokkaa. Vapaa-ajalla Amina auttaa paljon kotona, mutta tykkää myös kutsua kaverit pelaamaan jalkapalloa koulun jälkeen.

Zawodi 12v
Zawodin ollessa 9-vuotias, hänen vanhempansa lähettivät tytön kotiorjaksi vahtimaan yrittäjäperheen lapsia. Zawodi teki töitä valittamatta. Tuolloin Home Street Home ry:stä ei ollut tietoakaan, mutta yksi meidän perustaja tiimiläisistä pelasti tytön. Salim asui naapuritalossa ja huomasi että uusi työntekijä oli hyvin hyvin nuori. Salim sai puhuttua tytön asumaan perheensä kanssa ja aloitti tukemaan tätä.

Zawodi on nyt 12 vuotias ja käy viidettä luokkaa Makongenin peruskoulussa. Tähän asti täysin Salimin tukemana. Zawodi on hyvin kiltti ja pyyteetön tyttö. Hän nauttii kovasti koulussa käynnistä ja kotona auttamisesta. Vapaa-ajalla hän tykkää pelata lentopalloa kavereidensa kanssa.

Tyttöjen tarinat ovat kopioitu Home Street Homen Facebook-sivuilta. Sieltä voit käydä lukemassa myös muiden Trust-projektin lapsien tarinat.

Heidän ja neljän muun tytön kanssa menimme pikipikeillä eli moottoripyörillä paikalliseen tapaan ilman kypärää. Onneksi kuskit ajoivat tällä kertaa maltillisesti ja tytöt nauttivat kyydistä rannalle. Rannalla ehdotimme tytöille, että menisimme uimaan. Pienimmät olivat heti tulossa kanssamme uimaan, vaikka vesi jännitti. Kolme isointa jäivät rannalle odottamaan.




Kun menimme veteen ja liikuimme syvemmälle vedessä, huomasimme, että suurin osa tytöistä jännitti. Heille vesi ei ole kovin tuttu elementti, vaikka asuvat hyvin lähellä merta. Täällä on paljon uimataidottomia aikuisia ja kuten arvata saattaa, niin näistä tytöistäkään kukaan ei osaa uida. Otimme jokainen yhden pienen tytön syliin tai reppuselkään ja tutustuimme heidän kanssaan veteen. Osa tytöistä oli jo todella innoissaan ja osa taas meni paniikkiin, jos menimme liian kauas rannasta.


Ei mennyt kuitenkaan kauankaan, kun kaikki kuitenkin innostuivat vedestä ja siellä leikkimisestä kanssamme. Pian myös isommat tytöt liittyivät seuraamme ja kannattelimme kaikkia vuorotellen. Autoimme heitä kellumisessa ja opetimme rohkeimmille uimista. Välillä vedessä olo meni riehumiseksi. Vaikutti, että kaikilla oli todella hauskaa. Ja ne tytöt, jotka olivat pelänneet eniten vettä, eivät enää lopussa pelänneet. Tytöt eivät olisi malttaneet tulla vedestä pois, mutta ainakin minulla alkoi jo fyysinen kunto pettämään, kun olin kannatellut ja pomputellut myös isoimpia tyttöjä vedessä jo pitkän aikaa.


 


Uimisen jälkeen hypimme hyppynaruilla ja paikalliset pojat tulivat kanssamme leikittämään tyttöjä. Kaikkien kasvoilta paistoi leveä hymy. Tähän iltapäivään mahtui niin paljon naurua ja niin paljon onnen tunnetta. Koin itse tämä iltapäivän merkityksellisenä ja ajatuksia herättävänä. Jotenkin tuli onnellinen olo, että pystyimme mahdollistamaan näille lapsille tämän iltapäivän, joka säilyy heidän mielissään varmasti aina tai ainakin todella pitkään. Näillä lapsilla on rankat tarinat takanaan. Ja kun olen seurannut heidän arkeaan täällä ollessani, voin vaan todeta, että he ansaitsisivat tällaisen päivän joka viikko.




Jotenkin minua puhuttelivat eniten teinitytöt, jotka nauttivat niin paljon, kun heitä auttoi kellumisessa tai kannatteli muuten vain vedessä saman lailla kuin pieniä tyttöjä. Minua puhutteli myös se, miten iso juttu tämä iltapäivä oli tytöille. Täällä vanhemmat eivät tee lasten kanssa yleensä mitään. Jos joku joskus leikittää lapsia, se saattaa olla joku perheen miespuolinen jäsen. Lapset leikkivät keskenään ja keksivät itse lelut ympäristöstä löytyvistä tavaroita. Heidän elämänsä ja maailmansa on kodin ja koulun välillä. Elämä on varmasti hyvää, mutta minusta tuntuu, että he jäävät paitsi siitä vanhempien antamasta huomiosta mitä esimerkiksi Suomessa lapset saavat. Ja olen itse sitä mieltä, että jokainen lapsi tarvitsee paljon huomiota.


Rantapäivä lasten kanssa laittoi minut miettimään omaa lapsuuttani. Kuinka monesti syksyllä kouluun palattua vertailimme koulussa kesälomakokemuksia ja koin omat kokemukseni huonommiksi kuin muiden, koska meillä ei ollut rahaa käydä ulkomailla tai useasti eri huvipuistoissa. Kuitenkin jokaisena kesälomapäivänä sain vanhemmiltani huomiota ja teimme paljon yhdessä asioita ja matkustelimme yhdessä Suomessa. Vanhempani mahdollistivat meille rannalla käymisen ja suunnittelivat sen hetkisen taloudellisen tilanteen mukaisen kesälomareissun. Ja siitä huolimatta tuntui, että koulussa olisi pitänyt olla jotain muuta kerrottavaa. Kun taas täällä, ei lapsilla taida olla juuri mitään erityistä kerrottavaa kesälomastaan. Monet leikkivät itsekseen ja leikin päälle tiskaavat päivän tiskit vaikka ikää olisi vasta 10 vuotta.


En ole vielä nähnyt täällä selkeästi nälkiintyneitä lapsia, mutta jotenkin minua on mietityttänyt lapset täällä. Osa näistä tytöistä, jotka olivat kanssamme rannalla, ovat orpoja. He ovat kuitenkin onnekkaita, että host-perheemme ovat ottaneet heidät asumaan luoksensa ja ottaneet heidät osaksi perhettä. Tytöt ovat saaneet turvallisen kodin omasta maastaan ja toiset jopa omasta kylästään orpokodin tai adoption sijaan. Ja he ovat siinä suhteessa todella onnekkaita.


Toivottavasti näiden tyttöjen huulilta hymy ei sammu heidän varttuessa aikuiseksi. Tuntuu, että olen nähnyt täällä niin monta vakavakasvoista nuorta naista. Ja meidän kanssa viettää aikaa todella harvoin meidän ikäisiä nuoria naisia. Aina olemme vaan paikallisten nuorten miesten kanssa. Meidän ikäiset naiset ovat ehkä menneet naimisiin tai jos ei, niin he auttavat perhettään kotitöissä paljon. Harvassa ovat ne, jotka ovat päässeet toteuttamaan unelmiaan ja opiskelemaan haluamaansa ammattia. Toivon, että Home Street Homen tukemien tyttöjen elämän polku kulkee erilailla ja heillä olisi varaa valita oman tulevaisuutensa suhteen.

Tällaisiä ajatuksia heräsi viime sunnuntaina! :)

-Ansku